Levykaupan laatikoita selaava harrastaja joutuu usein valitsemaan saman albumin uusintapainoksen ja alkuperäisen välillä, ja hintaero voi olla kymmenkertainen. Tämä artikkeli auttaa arvioimaan, kumpi levykauppojen löydöistä on parempi ostos: uusintapainos vai alkuperäinen. Kerromme, miten painokset tunnistetaan, milloin vanha painos todella soi paremmin ja milloin rahat menevät pelkkään keräilyarvoon.
Kysymys ei ole akateeminen. Kun Wigwamin, Hurriganesin tai Pink Floydin levy maksaa uutena 30-45 € ja 1970-luvun painos samasta albumista 80-250 €, kannattaa tietää, mistä maksaa.
Uusintapainos vai alkuperäinen – mistä äänenlaadun ero syntyy
Vinyylin äänenlaatu ratkeaa pitkälti ennen prässäystä. Ratkaisevaa on, mistä lähteestä lakka on leikattu ja kuka leikkauksen teki. Alkuperäinen painos on tyypillisesti leikattu ensimmäisen sukupolven master-nauhalta, jota ei ollut vielä kulutettu vuosikymmenten käytössä.
Uusintapainoksen lähde voi olla mikä tahansa: alkuperäinen analoginen master, sen kopio, 1990-luvun CD-remasterointi tai suoratoistopalveluun tehty digitaalinen tiedosto. Viimeksi mainittu on yleisempi kuin moni arvaa. Edulliset 20-25 euron ”budjettipainokset” on usein leikattu samasta tiedostosta, jonka kuulee Spotifysta, ja usein vielä äänenvoimakkuutta puristaen.
Laadukkaat uusintapainossarjat ovat asia erikseen. Blue Noten Tone Poet- ja Classic Vinyl -sarjat, Analogue Productions ja monet Mobile Fidelityn julkaisut on tehty huolella, ja ne voivat ylittää alkuperäisen painoksen. Syy on yksinkertainen: tämän päivän leikkauslaitteet ja vinyylimassa ovat parempia kuin 1970-luvun lopun öljykriisin aikana, jolloin levyjä prässättiin osin kierrätetystä massasta.
Myytti: alkuperäinen soi aina paremmin
Tämä on levyhyllyjen sitkein uskomus. Se pitää paikkansa usein 1950-60-lukujen jazzissa ja 1970-luvun alun rockissa, mutta ei läheskään aina. 1980-luvun puolivälin jälkeen moni levy äänitettiin jo digitaalisesti, jolloin ”alkuperäinenkin” on leikattu digitaalisesta lähteestä.
Toinen tekijä on kunto. Viisikymmentä vuotta vanha levy on kulkenut useiden omistajien läpi, ja moni heistä soitti sitä kuluneella neulalla ja liian raskaalla äänivarrella. Kulunut ura ei palaudu pesemällä. Kohtalaisessa VG-kunnossa oleva alkuperäinen kuulostaa lähes poikkeuksetta huonommalta kuin hyvä uusi painos.
Kolmas myytti kulkee samassa nipussa: 180 gramman paino ei takaa mitään. Raskas massa vähentää hieman vääntymistä ja resonanssia, mutta huonosti leikattu 180 g:n levy on edelleen huonosti leikattu.
Näin tunnistat painoksen levykaupassa
Kokenut keräilijä ei katso ensin kantta vaan levyn sisäreunaa. Ennen kassalle menoa kannattaa käydä läpi seuraavat asiat:
Matriisinumero eli levyn kuolleeseen uraan kaiverrettu tunnus kertoo painoksen tarkimmin. Sen voi tarkistaa puhelimella Discogsista jo kaupassa.
Levy-yhtiön etiketti paljastaa vuosikymmenen. Esimerkiksi Love Recordsin ja Scandian etiketit muuttuivat vuosien varrella.
Viivakoodi takakannessa tarkoittaa käytännössä 1980-luvun tai myöhempää painosta.
Leikkaajan nimikirjaimet kuolleessa urassa, esimerkiksi Kevin Grayn tai Bernie Grundmanin merkinnät, kertovat huolellisesta uusintapainoksesta.
Painomaa on usein merkitty etikettiin tai kanteen. Suomalainen, saksalainen tai brittiläinen painos samasta albumista voi soida aivan eri tavalla.
Discogsin käyttäjäarviot ja keskustelut ovat yllättävän hyödyllisiä, kun etsit tietoa tietyn painoksen äänestä. Myös Hifimaailman levyarvioissa ja suomalaisilla keskustelupalstoilla vertaillaan usein suosittujen albumien eri painoksia.
Kotimaiset levyt ja suomalainen levykauppakulttuuri
Suomalaisen musiikin kohdalla asetelma on erikoinen. Monista 1970-luvun Love Recordsin ja Finnlevyn julkaisuista ei tehty uusintapainoksia vuosikymmeniin, joten alkuperäiset olivat ainoa vaihtoehto. Viime vuosina esimerkiksi Svart Records on julkaissut kotimaisia klassikoita uudelleen, ja osa niistä on tehty huolellisesti alkuperäisiltä nauhoilta.
Helsingissä Digelius on tunnettu jazzista ja Levykauppa Äx rockista. Tampereen, Turun ja Oulun divareista ja levyliikkeistä löytää edelleen kohtuuhintaisia alkuperäisiä painoksia, koska keräilijöiden kilpailu on siellä pääkaupunkiseutua vähäisempää. Vinyylin paluu on tuonut hyllyihin paljon uutta tavaraa ja samalla nostanut käytettyjen levyjen hintoja.
Pitkinä talvi-iltoina moni kokoaa kuunteluhetkiään albumikokonaisuuksien ympärille. Silloin painosvalinnalla on väliä. Hyvä painos jaksaa soida kymmenennenkin kerran.
Yleisimmät virheet painosta valitessa
Ensimmäinen virhe on maksaa ensipainoksesta, joka on huonossa kunnossa. Moni ostaa VG-luokitellun alkuperäisen 120 eurolla ja huomaa kotona, että rätinä peittää hiljaiset kohdat. Samalla summalla olisi saanut kaksi huolellista uusintapainosta.
Toinen virhe on olettaa, että uusi levy on aina virheetön. Etenkin 2015-2022 vinyylibuumin huipulla prässäämöt olivat ylikuormitettuja, ja vääntyneitä, epäkeskisiä tai pinnaltaan likaisia uusia levyjä tuli markkinoille paljon. Tarkista uusikin levy kotona heti ja palauta viallinen.
Kolmas virhe on arvioida painosta väärillä laitteilla. Jos levysoittimen neula on kulunut, kaikki levyt kuulostavat säröisiltä ja vertailu on mahdotonta. Neulan vaihto 800-1000 soittotunnin välein on halvempaa kuin yksikään keräilylevy.
Milloin alkuperäinen kannattaa – ja milloin ei
Alkuperäinen on perusteltu valinta, jos albumi on äänitetty analogisesti ja leikattu ennen 1980-lukua, jos levyn kunto on vähintään VG+ ja jos laadukasta uusintapainosta ei ole saatavilla. Erityisesti 1950-60-lukujen Blue Note-, Prestige- ja Impulse!-levyillä ensipainosten maine on ansaittu.
Uusintapainos on järkevämpi, kun levy on tarkoitettu ahkeraan kuunteluun, kun tunnettu masterointistudio on tehnyt sen alkuperäiseltä nauhalta tai kun alkuperäisen hinta karkaa satoihin euroihin. Moni harrastaja omistaa saman albumin kahtena versiona: keräilykappale on hyllyssä ja uusintapainos levysoittimella.
Ostoskohtaisesti kannattaa kysyä levykaupan henkilökunnalta. Erikoisliikkeissä myyjät tuntevat painokset usein yllättävän tarkasti, ja monessa liikkeessä käytetyn levyn saa kuunnella ennen ostoa.
UKK
Miten tiedän, onko uusintapainos leikattu digitaalisesta lähteestä?
Tarkista julkaisijan tiedot, takakannen merkinnät ja Discogsin painoskohtaiset kommentit. Merkinnät ”AAA” tai ”all analog” kertovat analogisesta ketjusta. Jos lähdettä ei mainita lainkaan, levy on usein leikattu digitaalisesta tiedostosta.
Onko Record Store Day -julkaisuista keräilyarvoa?
Joskus, mutta ei automaattisesti. Rajoitettu painosmäärä ei kerro mitään äänenlaadusta, ja monien RSD-levyjen jälleenmyyntihinta laskee 1-2 vuodessa alle ostohinnan.
Voiko vanhan painoksen kunnon parantaa pesemällä?
Pesu poistaa lian ja vähentää rätinää merkittävästi, mutta se ei korjaa kulunutta uraa. Lue lisää aiheesta vinyylien hoidosta ja pesusta.
Painoksen valinta käytännössä
Paras ostos ei ole välttämättä vanhin eikä kallein painos vaan se, joka on leikattu hyvästä lähteestä ja on hyvässä kunnossa. Tarkista matriisinumero, kuuntele levy jos mahdollista ja vertaa hintaa laadukkaisiin uusintapainoksiin ennen kuin maksat ensipainoksen lisähinnan. Kun epäilet, osta ensin hyvä uusintapainos. Alkuperäisen voi hankkia myöhemmin, kun tiedät, miltä albumin pitäisi kuulostaa.