Vinyylin kunnon arviointi ratkaisee, maksatko käytetystä LP:stä oikean hinnan vai ostatko kotiin rätisevän pettymyksen. Kun levy myydään Discogsissa, Tori.fi:ssä tai levymessujen laatikossa, kuntoluokitus ja sen perään kirjoitetut lyhenteet ovat usein ainoa tieto, jonka varassa ostopäätös tehdään. Tämä artikkeli käy läpi luokitusasteikon, yleisimmät merkinnät ja tavan tarkastaa levy itse ennen ostoa.
Luokitusten ymmärtämisestä on hyötyä sekä ostajalle että myyjälle. Ostaja tunnistaa ylihinnoitellun ”VG+”:n. Myyjä taas osaa hinnoitella oman kokoelmansa niin, ettei palautuksia tule.
Goldmine-asteikko – vinyylin kunnon arvioinnin perusta
Lähes kaikki levykaupat ja Discogs käyttävät yhdysvaltalaisen Goldmine-lehden vakiintunutta asteikkoa. Siinä on kahdeksan porrasta, ja levy ja kansi luokitellaan aina erikseen.
Mint (M) tarkoittaa täysin virheetöntä ja käytännössä soittamatonta levyä. Moni vakavasti otettava myyjä ei käytä M-luokkaa lainkaan, koska sitä on mahdoton todistaa. Near Mint (NM tai M-) on lähes uudenveroinen: näkyviä jälkiä ei ole, ja levyä on soitettu korkeintaan muutaman kerran. Very Good Plus (VG+) on käytetyn levyn realistinen yläluokka. Valossa voi näkyä ohuita pintanaarmuja, mutta ne eivät kuulu soitossa.
Very Good (VG) -luokan levyssä naarmut kuuluvat hiljaisissa kohdissa ja taustalla voi olla kevyttä rätinää, mutta musiikki peittää ne. Good Plus (G+) ja Good (G) soivat alusta loppuun hyppimättä, mutta pintakohinaa kuuluu koko ajan. Fair (F) ja Poor (P) ovat käytännössä kuuntelukelvottomia. Niitä ostetaan vain harvinaisuuden tai kannen takia.
Hintaero luokkien välillä on suuri. Goldminen nyrkkisäännön mukaan VG+-levy on arvoltaan noin puolet NM-kappaleesta ja VG-levy noin neljännes. Jos harvinaisen levyn NM-kappale maksaa 200 €, VG-kappaleesta ei kannata maksaa yli 50-60 €.
Kansien ja etikettien lyhenteet
Luokituksen perään lisätyt lyhenteet kertovat usein enemmän kuin itse luokka. Discogs-ilmoituksissa ja kauppojen hintalapuissa toistuvat samat koodit:
– RW (ring wear): levyn muotoinen hankauma kannessa. Se syntyy, kun levy on ollut kannen sisällä tiukassa hyllyssä vuosia.
– SOC ja WOC: tarra kannessa tai kirjoitusta kannessa, esimerkiksi edellisen omistajan nimi tai hintalappu.
– Seam split: kannen sauma on revennyt, yleensä alareunasta tai selästä.
– Cut-out, DJ ja Promo: kannessa on leikattu kulma tai reikä tai siinä on promokappaleen merkintä. Promot voivat olla jopa tavallista painosta arvokkaampia.
– WOL ja spindle marks: kirjoitusta etiketissä tai keskitapin jättämiä naarmuja reiän ympärillä.
Spindle marks paljastavat paljon. Jos etiketti on täynnä hiuksenohuita kaaria keskiön ympärillä, levyä on soitettu satoja kertoja. Usein soittimena on ollut vanha laite kuluneella neulalla, joka on voinut vahingoittaa urien seinämiä, vaikka pinta näyttäisi siistiltä.
Myytti: muovissa oleva levy on aina Mint
Avaamaton eli ”sealed”-levy ei takaa soittokuntoa. Levy on voinut vääntyä jo tehtaalla, prässäyksessä voi olla pintakohinaa tai keskireikä voi olla vinossa. Vuosikymmeniä lämpimässä varastossa maannut kiristekalvo voi myös kutistua ja taivuttaa levyä. Vakavasti otettavat myyjät merkitsevät avaamattoman levyn siksi usein pelkällä ”sealed”-merkinnällä ilman kuntoluokkaa.
Toinen sitkeä harhaluulo on, että silmämääräinen arvio riittää. Visuaalinen tarkastus on vasta lähtökohta, ja lopullinen kuntoluokka ratkeaa soitossa. Kiiltävä pintanaarmu voi olla täysin äänetön. Silmälle puhdas levy voi puolestaan rätistä, jos sitä on soitettu kuluneella neulalla, koska urien seinämien vauriot eivät näy paljaalla silmällä.
Näin levy tarkastetaan ennen ostoa
Kokenut levyharrastaja tarkastaa levyn aina samassa järjestyksessä, olipa kyse Helsingin levymessuista, tamperelaisesta divarista tai yksityismyyjän olohuoneesta.
Levy otetaan sisäpussista pitäen kiinni reunoista ja etiketistä, eivätkä sormet koske urapintaan. Sen jälkeen levyä kallistetaan suoraa valoa vasten, ja puhelimen LED-taskulamppu riittää tähän hyvin. Hiuksenohuet naarmut (hairlines) erottuvat valossa hopeisina viivoina. Mattapintaiset harmaat alueet ovat hankaumia (scuffs), jotka kuuluvat soitossa usein kohinana.
Kynsitesti on vanha mutta toimiva: jos kynsi tarttuu naarmuun, se naksuu soitossa lähes varmasti. Seuraavaksi levyä katsotaan reunan suunnasta. Lievä aaltoilu on monissa 1970-luvun ohuissa painoksissa normaalia, mutta selvästi kupera levy saa neulan pomppimaan. Lopuksi tarkistetaan etiketti, keskireikä ja mahdollinen homeen haju.
Jos myyjällä on soitin, ammattilainen pyytää kuunnella yhden hiljaisen kappaleen ja levypuolen viimeisen raidan. Sisimmillä raidoilla särö ja kuluminen kuuluvat selvimmin, koska neulan liike suhteessa uraan on siellä hitainta.
Mökit, ullakot ja kosteus – suomalaiset erityispiirteet
Suomessa liikkuu paljon levyjä, jotka ovat viettäneet vuosikymmeniä mökin aitassa, kylmällä ullakolla tai kerrostalon kellarivarastossa. Lämpötilan vaihtelu ja kosteus jättävät jälkensä: kannet aaltoilevat, sisäpussit homehtuvat ja levyn pintaan voi tarttua harmaata härmää. Pesu voi palauttaa homeisen levyn soittokuntoon, mutta kansi jää pysyvästi tahraiseksi.
Levymessuilla kävijöille tilanne on tuttu. Laatikosta löytyy 1970-luvun kotimainen Love Recordsin painos, jonka kansi on aaltoillut ja hieman tunkkainen ja jonka levy on harmaan kalvon peitossa. Myyjä on merkinnyt sen VG:ksi. Pesun jälkeen levy voi soida VG+ -tasolla, mutta joskus kalvon alta paljastuu syviä naarmuja. Tällaisesta levystä maksetaan sen mukaan, missä kunnossa se on nyt, eikä sen mukaan, mitä pesulta toivotaan. Pesumenetelmiä käsitellään tarkemmin artikkelissa vinyylien hoidosta, pesusta ja säilytyksestä.
Painoksen tunnistaminen vaikuttaa arvoon yhtä paljon kuin kunto. Levyn uloimman reunan merkinnät (runout) ja etiketin versio kertovat, mistä painoksesta on kyse. Aiheesta kerrotaan lisää jutussa uusintapainos vai alkuperäinen.
Yleisimmät virheet kuntoluokituksessa
Ensimmäinen virhe on katsoa pelkkää levyn luokkaa ja unohtaa kansi. ”Levy NM, kansi G” voi näyttää houkuttelevalta ilmoitukselta, mutta suuri osa keräilyarvosta on kannessa, varsinkin avautuvissa gatefold-kansissa ja alkuperäisissä liitteissä.
Toinen virhe on tulkita myyjän luokitusta omalla asteikolla. Discogsin hyvämaineiset myyjät luokittelevat yleensä tiukasti. Kirpputoreilla ja yksityisilmoituksissa ”hyvä kunto” voi taas tarkoittaa mitä tahansa VG+:n ja G:n väliltä. Tori.fi-kaupassa kokenut ostaja pyytää aina kuvan levystä kallistettuna valoa vasten.
Kolmas virhe on oman kokoelman yliluokittelu myyntivaiheessa. Omat levyt tuntuvat paremmilta kuin ne ovat. Jos epäröit kahden luokan välillä, valitse alempi. Palautus ja huono palaute maksavat enemmän kuin yhden luokan hintaero.
UKK
Mitä eroa VG+:lla ja NM:llä on käytännössä?
NM-levyssä ei näy valossa käytännössä mitään jälkiä, ja kansi on lähes uudenveroinen. VG+-levyssä voi näkyä muutama hiuksenohut naarmu tai kevyttä kansikulumaa, mutta soitto on puhdas. Hintaero voi olla jopa kaksinkertainen.
Voiko pesu nostaa levyn kuntoluokkaa?
Voi, jos rätinä johtuu liasta, pölystä tai homeesta. Fyysisiä naarmuja tai kulunutta urapintaa pesu ei korjaa. Imuroiva levypesuri tai ultraäänipesuri tehoaa parhaiten, mutta käsipesullakin pääsee pitkälle 20-40 euron välineillä.
Miten kuntoluokka merkitään Discogsissa?
Discogs käyttää Goldmine-pohjaista asteikkoa Mint, Near Mint, VG+, VG, G+, G, Fair ja Poor. Levyn kunto (Media Condition) ja kannen kunto (Sleeve Condition) merkitään erikseen. Kannelle on lisäksi vaihtoehdot Generic, Not Graded ja No Cover.
Luokitus on lupaus, ei takuu
Kuntoluokka on myyjän arvio, ja sen luotettavuus riippuu siitä, kuka levyn on arvioinut. Ennen ostoa kannattaa katsoa levy valoa vasten, tarkistaa kansi ja lyhenteet ja kuunnella mahdollisuuksien mukaan sisimmät raidat. Varsinkin pitkän talven kuuntelusessioihin hankittu levy kannattaa tarkastaa itse ennen kuin rahat vaihtavat omistajaa.